Ei valoa ilman pimeyttä

Tänään suostun valottamaan omaa kasvutaivaltani ja asettumaan peiliksi jokaiselle, joka kokee omassa elämässään riittämättömyyttä, osaamattomuutta, hankalia tilanteita ja itsensä soimaamista. Ollaan rehellisiä, avoimia ja toistemme puolella. Hyväksyntä ja myötätunto parantavat kipeitäkin haavoja

Inhimillisiä ulottuvuuksia

Olen miettinyt miten olen päätynyt puhumaan tunnetaitojen merkityksestä ihmisille. Minä, joka olen ollut introvertti, joka on tuntenut olonsa kotoisammaksi pienessä porukassa kuin suurissa ihmisjoukoissa. Minä, joka olen ollut luonteeltani pedantti suorittaja ja samalla tunnerikas pohdiskelija. Minä, joka en lapsuudessani oppinut, miten ikävien tunteiden kanssa ollaan. Minä, jonka tekemistä ja olemista häpeä kahlitsi niin monia vuosia. Minä, joka olen ollut jollain tapaa erityisherkkä, kokien tunteet syvemmin ja monet tilanteet kuormittavammin, kuin useimmat läheiseni.

Silti myös kupliva ilo on aina kuvastanut sisäistä maailmaani. Syvällinen ihmisyyden ja elämän merkityksen tutkiminen ovat aina kiinnostaneet minua. Olen myös saanut kokea syvempää rauhaa ja elämän tarkoituksellisuutta, kuin useimpien kanssa koskaan tunnustetaan.

Miten tällainen ihminen on päätynyt puhumaan tunnetaidoista heille, jotka kenties ovat olleet luontaisesti tasaisempia, vakaampia ja ulospäin suuntautuvampia?

Viisi viisasten kiveä

Oma kiinnostus

Ensinnäkin minulla on aina ollut luontainen kiinnostus tunteita kohtaan. Halu oppia ymmärtämään ja itse kokemuksellisesti oppimaan. Kiinnostus ottaa selvää mistä tunteissa on kyse, miten ja miksi ne syntyvät ja miten niiden kanssa voi oppia elämään.

Tarve oppia tunteiden hallintaa

Toiseksi minulla on ollut kiihkeä tarve oppia tunteiden hallintaa, jotta voisin elää elämääni tasapainoisesti – itseäni ja muita loukkaamatta. Lapsuudenkodissani kiitosta sai vain kiltti tyttö. Mutta elämä opetti, että tunteiden kieltäminen johtaa vain suurempiin purskauksiin. Autopilotilla reagoiminen ja oma sisäinen tarve ovat olleet niin vahvoja, etten ole päässyt kiertämään asiaa: ota lusikka kauniiseen käteen, istu ja opettele. Oppitunneista tärkein, vaikein ja pisin onkin ollut minulle tunteiden hallinta: miten se tehdään käytännössä, kunnioittaen niitä ja eläen ne läpi kehollisesti. Ottaen selvää mikä viesti kullakin tunteella on, missä sen juuret ovat. Kohdaten ne hyväksyen ja myötätunnolla ja valiten sitten tietoinen toimintatapa. Edelleen mokaillen, etenkin jos olen elänyt itseäni kuuntelematta ja hyvinvointiani laiminlyöden. Tärkeintä lienee, että olen tietoinen tästä. Huomaan kun toimin huonosti. Osaan pyytää anteeksi. Haluan hioa särmiäni. Kun tämän hiomisen tekee hyväksynnällä varustettuna, voi kasvattaa myötätuntoaan itseään ja muita kohtaan, ja laajentaa omaa tunne-elämäänsä. Voi päästää valon valloilleen ja antaa sen istuttaa rakkaus, hoiva ja huolenpito sydämeen. 

Inhimillinen kompastelu on myös hyvä mittatikku missä kehityksen vaiheessa on matkalla. Se näyttää suuntaa kohti seuraavia ahaa-elämyksiä. Sillä ihmisyydessä lienee kyse matkasta, harva kai tässä valmiiksi tulee… Eikä riidattomuus tai säröttömyys ole itsetarkoitus, tai onnellisen elämän mitta. Rapatessa roiskuu, ja erimielisyydet ovat väistämätön osa vuorovaikutusta. Merkityksellistä sen sijaan on se, miten hankalien tilanteiden kanssa on, ja millä tavalla itseään ja muita kunnioittaen sopii riidat ja palaa takaisin yhteyteen. Omien oppituntieni ansiosta minun on helppo sanottaa asioita muille, sillä elän itse tätä samaa matkaa. Tiedän jotain siitä, millaisilla eväillä tunnetaidoissa voi kehittyä. Rehellisyydellä, epätäydellisyyden sietämisellä ja hyväksynnällä pääsee jo hyvin matkan alkuun.

Ne suuremmat kysymykset

Kolmanneksi sisälläni on aina ollut vahva palo ihmisyyttä ja elämää kohtaan: mistä tässä koko hommassa on kyse? Janoan tietoa, viisautta, kokemuksia – ei niinkään villisti maailmassa seikkaillen, vaan enemmänkin aistien, havainnoiden, lukien, ja muiden ihmisten kanssa ihmetellen, tutkien, kuunnellen, jakaen, ohjaten, opettaen, pysähtyen, aina uutta oppien. Paradoksaalisesti olen itseni kehittämisen matkalla, samalla kun olen valheellisen, uskomuksista koostuvan minä-kuvan riisumisen matkalla. Jotta voisin antaa tilaa olemiselle, vapaudelle ja avoimelle tietoisuudelle, sen sijaan, että sokeasti ripustaudun ”tietämään” kaiken, ja toimimaan aiempien virheellisten ohjelmointieni mukaisesti. Oma kiinnostukseni ajaa minua myös jakamaan kokemuksia ja havaintoja muiden kanssa. Rakastan asettua ohjaamaan, oppimaan, ihmettelemään.

Valoa ja varjoja

Neljänneksi: ”Jos on voimakas valo, on voimakas pimeyskin”, todetaan Vesa-Matti Loirin Pyhät tekstit –kirjassa. Koska olen ponnistanut pimeydestä, olen päässyt kokemaan myös valtavan suurta valoa ja tyyneyttä, joka on meidän jokaisen pohjavire. Elävässä elämässä valot ja varjot vaihtelevat, ne eivät ole sellaisia, joista voi pitää kiinni. Ne ovat eläviä, alati vaihtuvia. Hyväksyvä tietoinen läsnäolo on kuin syli, joka kannattelee kaikkea olemassaolevaa. Mindfulnessharjoittaminen on vahvistanut tuota läsnäolon tilaa: sisäistä turvapaikkaani. Ohjatessa voin tutkia muiden kanssa, uteliaana ja kiinnostuneena, sen selkeää ja kaiken kannattelevaa olomuotoa.  Ja jakaessa jotain, se kasvaa ja voi muuttua yhteiseksi kokemukseksi.

Tunteiden lahja

Viidenneksi voisin ajatella kykyäni kokea voimakkaita tunteita lahjana. Kenties tasaisempi ihminen ei edes huomaa tunneviestejään, ainakaan kovin helposti. Hän saattaa ohittaa itsensä. Elämä voi olla tasaisempaa, mutta samalla voi huomaamattaan uppoutua elämään autopilotilla. Suorittaminen alkaa määrittää elämää. Minä puolestaan saan välittömän palautteen suunnastani tunteiden avulla. Voin elää onnellista elämää vain elämällä tarkoituksellista ja arvojeni mukaista elämää. Tunteet opastavat minua tässä.

Eivätkä tunteet koskaan ole ongelma. Vain niihin samastuminen, ja niiden pohjalta sokeana reagoiminen on. Kohti kääntyminen, uteliaisuus ja hyväksyntä avaavat mahdollisuuden ottaa vastaan myös vaikeita tunteita, ja olla niiden kanssa levollisesti.

Ohjaajaksi opintien kuljettamana

Olisi kai hienoa olla virheetön, ja laskeutua norsunluutornista alas jakamaan osaamattomille tunnetaitojen ilosanomaa… Luettuasi tähän saakka, tiedätkin jo, että olen kaukana virheettömästä! Häpeä on aiemmin kahlinnut minua sanottaakseni avoimesti omia tunnekompastuskiviäni. Tiedän kuitenkin, että olen kulkenut kiemuraisen polun tällä saralla ihan syystä: monet muutkin haparoivat, mutta eivät välttämättä tiedä miten toimia toisin. Minä tiedän, ainakin jotakin. Olen opetellut, ja opettelen edelleen. Luvallasi kuljen rinnallasi matkaasi helpottaen. Ohjaajana tarjoan ammatillisen työkalupakkini hyödynnettäväksesi. Kunnioitan Sinua ja Sinun matkaasi. Olen ohjaamisen ammattilainen sekä rehellinen, herkkä ja luotettava ihminen, jolle puhua, joka kuuntelee ja auttaa Sinua omien tavoitteidesi saavuttamisessa.

Kai minä siksi puhun tunnetaitojen merkityksestä. Ja puhumisen lisäksi ohjaan kokemuksellisesti, jotta muutkin voivat jatkaa luottavaisesti ja iloiten omalla polullaan. Yksi konkreettinen ja toimiva tunnetyökalu on jo tullutkin jaetuksi blogissani: muistatko vielä olotilaympyrän?

Jännitys ystäväksi

Voit uskoa, että nyt jännittää. Omien epätäydellisyyksiensä ja rosojensa paljastaminen ei ole helppoa. Siksi otan tästä harjoitteen itselleni täksi päiväksi ja seuraavaksi kuukaudeksi: voisinko toivottaa jännityksen, pelon ja kaikki muutkin tunteet avosylin tervetulleiksi ja ystävystyä niiden kanssa? Istua niiden kanssa, aistien missä kohtaa kehoa ne tuntuvat. Jos haluat, sinäkin voit kokeilla omien tunteidesi kanssa samanlaista tutustelua ja ystävystymistä. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta kiinnostavaa ja antoisaa se varmasti on! Aivan kuten aarrearkun avaaminen ♥ 

Seuraavassa blogitekstissä menen sanoista tekoihin, ja jaan teidän kanssanne erittäin hyvän työkalun epämiellyttävien tunteiden kanssa olemiseen. Hengitellään siihen saakka… Tapaamisiin maaliskuussa, moi!

♥ Elina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *